Omituusten otusten kerho

Musta on ruvennu täs tuntuhun pikku hilijaa, että meillä on kokoontunu omituusten otusten kerho, ei varmahan ittekkää olla sieltä normaalimmasta päästä milläälailla, mutta nuo karvaaset asukkahan on sitte viä siihen päälle.

Erehryyn perijantaina juomahan muutaman kupin valakoviiniä terassilla piffin ja pekoniherkkusienien palan painikkeheksi. Uskallaaruurun tähän hommahan sillä, että olin varannu isännän sairaalasta paluun kuniaksi hieman toipumis lomaa perseelleen mennehestä viikosta yksityyseltä lomittajalta.

Istuttihin siinä ja jutelthin yhtehen asti yöllä, juttua riitti ja nauru oli herkäs. Koira oli kaikkien kaveri, ku sai ribsien luita jokaaselta, joku oli jättäny vähä viä enemmän lihan rääteetä sille, ku toinen ja sehän tykkäs.

Yhyren mais sanoon, että nyt Lakson emäntä menöö maata, ku ei ikinä tiä mitä aamu tuo tullessansa.

Heräsin, kuinka ollakaa puhelimen pirinähän. ”Sen sä varmahan halusikki tietää, etten saa Ekaa lypsettyä” No sen mä kyllä halusinki tietää, varsinki ku mun päähäni majottuu viinistä niitä pieniä miehiä hakkaahan vasaralla takaraivua irti paikaltansa.

Ei auttanu, ku vetää vaatetta niskahan ja mennä kattomahan, mikä sitä Ekaa tällä kertaa vittuttaa, ja mistä se on vetäny hernehen turpahansa.

Siitä näki jo ku taakse käveli, että sinne oli tällä kertaa veretty maapallon kokoonen palako kasvis, ja harvoon sillä sinne mitää pienempää menöökää. Se hääräs ja puhaji, katteli taaksensa ja oli oikeen äkääsen näköönen. Oli kuulemma justihin saanu nisät pyyhittyä ja sitte hänen korkeutensa oli suivaantunu ja tarijonnu sorkkaa. Ja siinä se sitte oli ollukki.

Ajattelin siinä, lehemän takana seisuessani, että mitähän helevettiä mä tälläästäki pirän tää navetas. Jos en mä muuten oo siä navetas kiinni kaiken aikaa, niin sitte Eka päättää, että mua ei muuten ourot lypsä.

Kävelin välihin, laskin vähä kättä lehemän lonkalle, ja tuhajin sille samallalailla, ku se ittekki ”oon ny siinä”. Lehemä käänsi päänsä partehen ja asettuu aloollensa. Laitoon konehet kii.

Tuli siinä mielehen, että Jessikaki poikii pian, ja se viä tapaa oikeen seurata niitä sen mielestä epämieluusia lypsäjiä, ku ne kulukoo pitkin navettaa. Pää kääntyy sitä mukaa, ku ihimenen liikkuu, ja jos koettaa mennä ohitte takakäytävällä se saatana koettaa viä monottaa.

Se otettihin vähä aikaasin umpilaituumeltaki takaasin navettahan, ettei aiva pääse mettittyhyn ja unohra, että mitä se lypsäminen on.

Minä välistä ihimettelen, ku ihmiset kirijootteloo, että niillä ensikko rupes potkihin ja heti tilattihin teurasauto, ku son niin kamala. Moon hyvin tyytyväänen jos ne potkumoperit lakkaa sen tantteeraamisen ensimmääsen kauren loppuhun mennes.

Suurin osa niistä on aiva kunnon lehemiä, mutta sitte mahtuu nuo jokkaa on niinku emäntänsäkki, kiukkuusia akkoja. Minä ja mun lehemät, ei oikeen koreeta kattella, eikä käsitellä, mutta hyviä siinä mihinkä ne on tarkootettu.