Perävalojen hävites

Maanantai aamuna se koetti, isännän leikkauspäivä. Kello kuus se törkättihin anopin autohon ja matkalle Seinäjokia, ja leikkaus pöytää. Mäki olin varannu siihen lomaa, ku eskari alakoo tää samana päivänä.

Sain ukon matkahan, oikaasin takaasin soffalle ja ajattelin, että mä voin kuulkaa nukkua täs hetken ennenku herätän kakaran. Saan silimät kii, puhelin plinahtaa. Viesti tuli, tiiraan, että kuka sen on lähettäny. Lomittaja: ”Voikko tulla käymäs, ruokkija ei liiku mihinkää”

Voi helevetin perkeles, vaattehet päälle ja navettahan. Hain jakkaran suosista, kun se vehejes riippuu niin korkialla, etten näe näyttöhän suorilta jaloolta seisten, vaikka kuinka kurkottelisin. Kiipesin ylähä, painelin nappuloja ja totesin, että siihenpä on halavaantunut. Saman tien, kun perävalot anopin autosta katos mutkan taa.

Siinäpä sitte kaikesta sähköstä ja remontinkorijuusta ymmärtämätöön emäntä pohtii, että mitä sille tehtääs. Soitin Makelle ja käskin tuora uuren akut, jos on vaikka virtaa vähä. Soitin Pentille, että en osaa teherä sille mitää tuu tänne.

Seuraavaksi ihimettelin, että millä' vitulla me teherähän huomiset rehut, ku isäntä oli ”unohtanu” hakia happua ja mulla ei oo ku Avensis kotona. Sinkaasin autohon ja kauppahan, kysyyn onko teillä happua kontiis ja millähän se meille saataas, ku moon vähä yksinkertaanen, enkä osaa peruuttaa kärryt peräs ja takaloosterihin ei maharu. Eipä hätää, he tuo kotia. Voi kiitos kiitos, kyllä tyhymä emäntä niin kiittää tästä.

Pääsin kotia ja Pentti katteli ruokkijaa ja sanoo, että siitä on jotaki muuta rikki ku mitä epäälin, latausta tai vastavaa. Soitin sitte huoltomiehelle, että se ei kuule liiku mihinkää, ja mua on turha neuvoa, että en osaa teherä sen kummempaa ku aamullakaa, potkia sitä rakkinetta ja sarattaa vieres. Lupas tulla.

Kävelin navetan taa ja huomasin, että kotona on kaikki 5 paalia lehemille. Siinä vaihees vitutti jo aika ankarasti. Millä helevetillä niitäki haetahan parinkymmenen kilometrin päästä, ku Valmetti on niittokonehes kii ja möyryää pellolla niin, että kotia asti kuuluu.

Parin puhelun jäläkihin mulloli kuorma tilattunu kotia. Siinä vaihees olin jo aiva varma, että päivähän ei enempää maharu.

Lomittaja sai Varmon ehtoolla pöyrälle, jakaaksensa rehua. Ja kuinka ollakaa se helvetinperkeles oli lyöny kauhian lieskan ja kilissi hetken ja sammunu siihen. Siä me sitte ihimeteltihin, minäki tyhymänä, Pentin ja Maken kans, että mikä sen tuli ja miksei tarttaa. Saatihin se jotenki latohon, kaivettihin aina toimiva Rocla ja trukkilavat esille, raahattihin nelijä paalia sillälailla. Sillä aikaa Varmo oli saatu elvytettyä kuntohon ja viimeenen saatihin jaettua sillä.

Pääsin ehtoolla tupahan ja istuun nojatuolihin saatuani mukulan nukkuhun, puhelin piippaa taas. Viesti Valiolta, bakteerit 54.

Sulijin puhelimen, ja menin maata. Ajattelin, että kerkiää se maailma kaatua huomennaki, vaikken täs istu orottamas sen tapahtumista.