Elämän tarkootus

Mietiin taas syntyjä syviä täs sunnuntaina, ollessani käsi olakapäätä myören lehemän sielä. Kattelin sieltä mitä osia siihen vasikkahan mahtaa kuuluua ja mihinähän järijestykses ne mahtaa siä ontelon syvyyksis olla, ja millä se käsi mahtuu lantio luiren ja vasikan välistä menehen sinne lehemän uumenihin. Ja kestääkö omat luut, jos sen saa sinne ja lehemä lykkää.

Siinä kerkiää miettiä monenmoosta jo siinä vaihees, ku huomaat siilohon umpilehemää vieres, että ei muuten menny aiva ku Trömsöös tämä ehtoo. Suunnittelin siinä, ku kerranki aijoos olin navetas, että oon aijoos sitte poiski. Hyvin suunnitellut suunnitelmat kariutuu siihen, ku näin Ivankan tunkenehen ittensä pihaton veräjän alla ja vasikasta näkyvän vain, torella isoon, pään.

Mietiin siinä ammattini järkevyyttä, ku löin polovilleni sinne sontakäytävällä, ku isäntä ei sinne kipiän selekänsä kans taipunu. Että voisko sitä ihiminen muutaki teherä, ku nakata päälli vaattehet pois ja olla aluuspairallansa ”lempiäs” kevät tuuloses avoomes pihatos ja suunnittelevansa tunkevansa kätensä sinne toosahan.

Mietiin, että olis varmahan kiva vaikka kasvattaa villakoira farmia soffan alla ja olla tietämättä mitää tällääsestä. Varsinkaa, ku hätäki rupes olehen, ku vasikka heilutteli korviansa ja päätänsä ja pää muistutti siinä vaihees pallua.

Siinä koetin olla torella hygieeninen ja vierä vain puoli kilua pahanaa ja turvetta sinne sisuksien syöveriihin, ku käpälääni sinne sovitin samalla, ku yks apupoika Antero purkii aitaa lehemän päältä ja isäntä hätisti niitä kymmentä muuta nautaa kauemmas.

Huomasin siinä, taas kerran, että lehemä on utelias elään. Siinä seisoo lauma mammoja selijän takana ja yritti tulla makuualueenki puolelta lähemmin kattohon, että mitä iesusta sä oikeen teet, ja minkä takia tuo yks makaa tuos.

Saimme siinä sitte oppitunnin eläänlääkäriltä, kuinka se karonnu koipi kattellahan sieltä limaasista syöveriistä ja tuorahan ihimisten ilimoolle. Että ihiminen voiki olla iloonen yhyrestä jalaasta ja siitä, että se löytyy ja saarahan sojottahan oikiahan suuntahan. 

 

Tänä aamuna mun elämäni tarkootus oli se, että kävin kyseesen syntyjän kans pienellä kävelyllä ja jumppasin sen etujalakoja. Ihaalin sen köpötelyä, vaikka se aika kankiaa oliki, mutta ne kuuluusat jalaat toimii ja liikkuu ja vasikkaki on hengis niitä liikuttaaksensa.

Emmä taira aiva heti, viä, vaihtaa villakoirihin, enkä pölypalloohin, kyllä mä silti nautin siitä hetkestä Masi Pallopään kans mikä me vietettihin siä vasikkalas ja pihatos käveleskelles.

Viä ei oo siis aika lopettaa, osaa nauttia nauroostansa, iloota olostansa lehemän hoitajana.

Vaikkei se aina aiva putkehen meekkää. Elämä on oppimista kantapään kautta.