Ihimisen paras ystävä

Koira, mikä ihana tekosyy olla kerrankin neiti hellämieli. Lässyttää hurtalle ja rapsuttaa koiran korvan taustaa niin, että karvat pöllyää. JA koira nauttii, painaa pään syyliin ja laittaa silimänsä kiinni. Jos lopetat Herra Hurtta avaa ne heti, kattoo päälle hyvin syyttävästi, justihin niinkuin koira vain osaa, miksi lopetit?

Isäntä meillä tapaa sanua, että koira saa siltä emännältä sen kaiken hellyyren, hyvin tuhulaalevaasesti, mitä se koettaa kaikilta muilta nuukaalla. No kuri se helevetiski olla pitää. Koiran kohoralla on kieltämättä tapahtunu, ehkä joskus, pieni poikkeama asiasta.

Niinpä jos isäntäki haluaa suurta sielujen sympatiaa, ja navetas sitä orottaa vai karijuva leijjona se hakoo heti Herra Hurtan mukahansa. Joskus oikeen pitää ihimetellä, että mistä se koiraki tietää, kuinka sinne ny tällä kertaa pitää tulla sinna navettahan. Silloonku son omalla kierroksellansa siä, se mennä pompottaa sellaasta huoletoonta koiran ravia menehen karvat heiluen. Aiva näköö päälle, että se siä koiran päässänsä viheltelöö mennessänsä, iliman huolta ja murhetta. Mutta sitte ku se tuorahan leijonan kesytys reissulle, se tuloo arvokkaasti kävelle, häntäänsä heiluttaen, osaa ottaa sellaasen koiran ilimehen karvaasille kasvoollensa ja viä ku pääsöö lähelle laskoo vähä leukaa maata kohti ja nostaa häntänsä oikeen kipparella, se on jotenki niin huvittavan näköönen siinä vaihees, ettei voi ku nauraa.

Oikeen Herra Hurtta. Maalaaskoira. Tuo se toosaa pitkin markkia, käy välistä isännän kans ajalemas traktorilla, hakoo rehut aumasta, istuu Valmetin jalaka tilas ja kattoo silimä kovana osaakko ny ottaa sen oikialla lailla, vai kaappasikko multaa mukahas. Entises Valmetis se istuu takaikkunalla, ku siä oli lisäpenkki, sieltä oli hyvä tarkkaalla tilantehia. 

 

Välistä tuntuu, että sen elämän tarkootus on nukkua. Nukkua voi navetaski, pentuna ja luultihin, että son kuollu, ku se veti sikeetä lehemän takana paskakäytävällä, aiva reporankana. Lähempi tarkastelu sai silimät aukiahan ja koiran nostahan päätänsä. Ja pentuna se monta kertaa jäiki navetalla pahanoohin maata, lehemien seuraksi. Kyllä se nykyäänki makaa vanhas rapavarastos pahanoos, sieltä on hyvä tarkkaalla tilantehia. Sieltä se sitte kömyää ylähä, ku huutelet.

Kesä lähestyy ja paimennuskausi alakaa pian, tekis mieli koettaa mennä sen kans johonki kurssille, opittaasko me mitää uutta. Tai oppisinko minä mitää uttaa, koira osaa kyllä. Lähinnä se varmahan tuntoo turhautumista, että tuo tomppeli ei tajua mitä mä tarkootan.

Ihimisen ainut ylellisyys, oma koira, sielun kumppani. Mistä se tietääki, että tänän tarvii olla kova työkoira ja läksyttää lehemiä, ja tänään mun tarttoo olla lempiä seurakoira, seurata emäntää, ja tänään mä oonki sitte ajokoira, istun autos tai traktoris.

Se on käyny katsastamas usiamman autonki, istunu siä sisällä ja vaharannu nostorilta, että mitä ny teherähän. Tai pajakoira vahtii kuinka ruuvit ja mutterit aukaatahan ja mitä se härveli on syöny. Mitähän sillä olis meistä sanomista, jos se osaas puhua. Välistä tuntuu, ku se päälle kattoo, että palijoki olis.

Kyllä koira koiran tuntoo.