Sivut

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Rakkaalla lapsella on monta nimiä


Herra Hurtta, Tomppa-pomppanen, Herra Humpuuki... Mitä niitä ny onkaa.

Meillä rupes yhtenä vuotena tuo lehemien sisälle laahustaminen kestähän, niillä saattoo mennä pariki tuntia, että ne selevis muutaman saran metrin matkasta. Jos ne ny yleensä pysyy airoos sillä matkalla, eikä juossu pitkin markkia. No, sitä ongelmaa koettetthin sittä ratkaasta, ku sain jo  lomatoimistolaki moittehia, että menöö ehtoo askarehilla liian kauan. Koetin sanua, että senku tuutte kaikin auttahan, jos menis vähä ripiämmin.

Saatihin siinä sitte kuningas irea, paimenkoira. Tää on ollu joskus Borderi ja isäntä sitä kehuu maasta taivaasihin ja takaasiin. Mä koetin sitte tutustua rotuuhin ja niitten ominaasuuksihin, ja tulin siihen tuloksehen, että Borderi on meill aiva liian virkiä koira. Sitte löysin Australian Paimenkoirat. Ensi ihastuun ulukonäköhön, ja rotuominaasurekki vastas, mitä mä halusin, kyllä siinä muutama keskustelu käytihin.


Niinpä meille muutti Bernard, kaverien kesken Toni vaan.
Siinä on sitte emäntä, isäntä ja koira opetellu elämää toistensa kans, ja paimentamista yhyres. Koira sen osaa, meillä muilla teköö vähä tiukkaa.

Tomppa on niinku muutki miehet, aina ei niin huvita, joskus lehemät karkas, ja sitä olis vähä tarvittu. Lähärin ettihin, että mihinä arvon koira on. Siä se makas portahilla, pää pystys, korvat hörällä, seuras tilannetta, oli vissihin torennu, että hyvin tuo ämmäki haukkuu. Jatkoo sitte makaamista muina paavoona, vaikka kuinka maanittelin mukahan. Son kyllä sellaanen äijä, että jos sitä ei huvita, niin sitä ei sitte huvita, voi se käyrä pellon reunalla kattomas, mutta jos sille tuntuu, se poika lönköttää kotia. 


Koiralla on ihimeellinen vaikutus lehemihin, sen ei tarvi ku tulla airan taa seisohan ja mulukoolehen niitä, niin tapahtuu sellaanen sisäinen ryhyrin korijaus. "Joo, me ollahan menos, ekkö huomaa?". Tuosta klasin alta ku niitä haetahan, ne kipittää ensi rantahan, ku ne näköö koiran, ja sitte ku koira kiertää niitten reitille, suunta vaituu ja ne päästää hännät kipparalla suoraa navettahan. Ja voi ih, ku koira on ylypiä ittestänsä.

Kaikista parahiten Herra Hertta paimentaa, ku viet mukulan pellolle. Löytyy kuulkaa vaikka mitä osaamista, osatahan kiertää, erottaa yks lehemä kerrallansa laumasta, vierä ja hakia, varmahan se vaikka kaivaas ne maan alle, jos tarve vaatiis.

Kerran me yrittetihin hiehoa navettahan, tiä mihinä se hurtta justihin silloon oliki, ku tämä järijetöön toiminta alakas. Minä ja lomittaja ja tais isäntäki siä juosta (mitähän helevetin järkiä siinäki oli). Yhtäkkiä näkyy ku karvakuula sinkos meirän ohi, aiva ku solis taivahasta tippunu sinne, haki sen kantturan ja vie suoraa sisälle. Siä me seisottihin tumput suorina ja katteltihin suut auki.


Ei me niinkää isännän kans koiralla olla tärkeetä, vaan lapsi. Kai son ku ne on kasvanu yhyres, se vahtii sen tekemiset pihalla, missä koira sielllä lapsi. Lapsehen ei kukaa outo varmahan saa mennä sattuhun, ku koira on paikalla. Muuten se ie kärsi vahtimisen tuskasta, on se sellaanen hännän lieputtaja.

Maatilalla on monenmoosia eläämiä, mutta Herra Hurtta on korvaamatoon. Mä laitan lehemät pois, ku Herra Hurtasta aika jättää, rupia niitten peräs itte könyähän pitkin peltoja. Tai ajelehen traktorilla yksikseni, siä se istuu koko aijan, ku karhotin keväällä ensimmääsen saron, oma ajokoira, emännän seurana, ettei sen tarvi yksin pöristellä. Illan pimetes se vain nukahti, ja makas rontan raatona pitkin hytin lattiaa, ettei tahtonu saara polokimia käytettyä.

Varmahan meirän taloon paras ostos, sitte lypsykonehen. Isäntä tapaa tuora koiran navetalla, ku moon sille oikeen kiukus, koira kuulemma saa aina hyvälle tuulelle, kuka ny voi olla kiukus, ku toinen tuloo häntä heiluen ja iloonen virne naamallansa.





Mäku kuvittelin, etten oo mikää koira ihiminen, ny jo joskus mietin mitä mä sitte teen, ku Tonista pitää luopua, mistä saan ikinä yhtä kivan koiran...

1 kommentti: