Karvat pöllyää

Ootteko nähyny ikinä kissitappelua oikias elämäs? Son melekoonen ja kohtalaasen unohtumatoon näky. Ensi ne kulukuu selijät köyrys, kaikki karvat mitä kissistä ny sattuu löytyhynkää pystys, mouruaa, aiva omahan kurkkuhun tuloo kipiää, ku kuunteloo, on se niin räävitööntä ääntä. Ja sitte ne isköö yhtehen. Ja ne on kuulkaa niinku jostaki sarijakuvasta, ku ne tappeloo, se kissivyyhti ei palijo maahan osu, vilinä vain käy. Ja se karvan määrä, mikä ilimas lentää on aiva uskomatoon. Sitä pöllyää joka puolelle.

No se siitä, en meinaa kirijoottaa koko blogia kissien kiima aijasta, vaan lehemän karvaamisesta. Ku mun mielestä se kuuluu asiahan. Jokaanen lehemä pitääs karvata eres kerran vuotehen, mielellänsä usiamman kerran. Ja siitä se puluma sitte vasta alakaaki.

Mun kotonani soli kuulkaa heleppua, kaikki seittemän toistapartta lehemille, ei työ ei mikää. Kusireissullansa sellaaset hommat teki. Varsinki, ku noli viä siihen tottunu, että meirän isä ne keritti joka syksy anttiristuksen aikaasella karvakonehella. Se pirulaanen sanoo vain yhteistyösopimuksensa irti ku tuli mun vuoroni niitä alakaa keritä. Asian ratkaasin sillä, että vuokrasin karvakonehen maatalousoppilaitokselta, ja sillä vetelin.

No, mutta meillon muutama lehemä enee, ja silti ne tarttis mun mielestä karvata. 

 

Satatonnari juhuliksi karvasin joka ikisen, otin oikeen urakan ja päästelin kuulkaa menehen. Ostin hommaa varte oikeen uuren akku Heiningerin. Hikikarpalot valuen niitä karvasin, aamulla nelijä ja ehtoolla seuraavat nelijä. Siinähän ei kauaa nokkatuhissu.

Ei tuhissu joo, mutta käsi oli niin saatanan kipiä. Sain siitä elintaso vamman, eli tenniskyynärpään. Se ei oo mikää hirviän kevyt se akkukones pirellä.

On mulla johtokoneski, mallia De Laval, isäntä se mulle kerran osti, onnistuu tinkaahan sellaasehen hintahan, että kaupan kassa oli käskeny myyjää tarkastahan kattehen. Son sellaanen veheje, että sellaasta karvaa ei ookkaa mihinkä se ei menis. Mutta ainut miinuspuoli siinä on se meteli. Jumalauta se huutaa. Pelttorin pitää olla pääs, ku sitä käyttää. Eikä se enää kuumenekkaa niinku se nuukuksis ostettu Liscop, DeLAvalis on kunnon toho, mikä pöllyttää niitä karvoja suut ja silimät ja nenät täytehen. Sillä voi vetää vaikka kuinka monta putkehen nakuksi, ku vain jaksaa kuunnelle sitä meteliä. Siitei tuu niin kuumaa, että ei enää kättä kärsi muutaman kantturen jäläkihin. 

 

Ja ne lehemät sitte, voi iesus, ku toiset tykkää siitä hommasta, ne kuulkaa nostaa takajalakaaki sivulle, että varmahan saat karvattua tissikki joka puolelta, ja kääntää kuulkaa päätänsä, josko ottatukaski olis hivenen leikattavaa. Ja pökkii jo kaveria, ku sitä karvatahan, ekkö sä ämmä huomaa, että mä oon tää, ja nyt olis oikiastansa mun vuoro. Tuu jo.

Sitte on se toinen ääripää, jokka koettaa sukeltaa parrestansa lävitte, potkia sen kauhian metelin lähtehen atomiiksi, ja sen karvakonehen pitelijän kans. Sitä ei vois uskoa kuinka korkialla se takasorkka voi käyrä, ku ne ilimaasoo, että kiitos, mutta ei kiitos. Aijan mittahan neki yleensä suopuu ajatukselle, ei ne ehkä siitä niin kauhiasti piittaa, mutta ottaa tällääsen palavelun vastahan arvokkahan tyynesti, jos kerran pakko on.

Eiku karvakones laulamahan.