Lehemän lapsi

Kyllä lehemän lapsi on kaunis

Tiettäkös sitä, että lehemän lapsi, elikkäs vasikka on sitte torella kaunis. Tällääsen paatunehen emännänki mielestä. Sitä kattelis aiva huviksensa, ku se touhaa niitä omia touhujansa siä karsinassansa tai toisten joukos. Että mitä se ny teköö, tarttisko sitä viä raaputtaa, ja voi ku ne on suloosia ku ne köllii tuo kylyki kylijes.

Sitä ku seuraa sen elämää ensi minuutistaa lähtien, niin siinä kerkiää toreta, että eipä se elämän alaku oo juuri sen kummee ihimisellä, ku naurallakaa. Aluusta on kaikki aleettava ja opeteltava, välistä vähä kantapäänki kautta.

Ensi sen tarttoo koettaa saara ittensä sen järiille, mihinä mä oon, mä oon aiva märkä, ja mä makaan tää johonaki pahana läjäs, ja tuo isoo karvaanen elään nuoloo mua niin, että meinaa karvat kulua puhki paikastansa. Siinä se makaa, aivasteloo limaa nenästänsä, tuhajaa ja katteloo ympärillensä.

Sitte sen pienehen mielehen pilikahtaa, että hitto vie, mullon jalaat ja tuolla otuksella, mitä ne äiteeksi sanoo, on tissit. Elikkä tarttis saara nämä kauhian pitkät kintut johonki järijestyksehen, että pääsisin kohorentamahan nenäni tuonne ja täyttähän mahani. Niin se rupiaa kömyämähän ylähä, ensi tunkkaa perspuolensa pystyhyn. Siinä se huojuu, puolelta toiselle, suunnitteloo, että voisko nämä etujalaakki jollaki muka saara tähän samahan rykelämähän, muka, mukahan. Tarvitahan monenmonta yritystä, eikä se lehemä sitä siinä yhtää auta. Tökkii ja pökkii, toinen on justihin pääsemäs selvevyytehen mikä on etu ja mikä takapää, ku se törkkää kakaransa kumohon rakkauren puuskassansa.

Mutta vasikka on sitkiä, niin se vain saa ittensä tunkattua pystyhyn, seisoo siinä ku hakorenkku, joka jalaka harallansa. Tukevasti maahan juurrutettuna, pientä huojuntaa on havaattavis. Ja niin se koettaa niitä viä liikuttaa. Siinä sitä hommaa vasta onki, ku niitä kinttuja on nelijä, että mitä siirrät, voinko siirtää vain etujalkoja ja mihinkäs mä sitte laitan viä nuo kaks mikkä jäi jäläkehen.

Sitte se luonnon antamalla vaistolla rupiaa kattelehen siitä emästäntä, hieman horijuen ja haparooren, sitä elämän eliksiiriä. Yleensä sitä ettitähän ensi sieltä etupäästä, etujalkojen välistä. Sitkiällä yrittämisellä se kuulkaa löytää lopulta sen oikian osoottehen ja voi iesus sitä massutusta. On se meleko makia ääni, ku se täyttää mahaansa, kuola vain vaahtuaa suupielistä ja häntä heiluu, antaa tahtia koko hommalle.

Jaa, miks kirijootin tällääsen. Kiowa näyttää sille, että on taas yks lehemänlapsi tulos. Sitä innolla orottelemme.