Yhteneen elämä

Tiettäkö, son vähä niinku avioliitto tuo elämä mitä nuoren nautaeläänten kans vietetähän. Toisten kans se on koko iän kestävä, niinku osat avioliitotki, kunnes kuolema meirät eroottaa.

Vaikka oon kyllä ajatellu, että on se aika helevetin kulunu fraasi. Mikä saatanan pakko se on kattua lehemän tai isännän naamaa, jos se ei enää tee muutaku vituttaa aamusta ehtoosehen.

Lehemän kohoralla voi teherä nettihin ilimootuksen: Myyrähän hyvä lypsylehemä, halavalla. Ainut vika, että ei miellytä emäntää.

Vissihin sitä miestä ei voi myyrä sillälailla, tai naista, varmahan senki tekis mieli harva se päivä laittaa ilimootus jonhonki maaseurun tulevaasuuren ”Annetaan lemmikkejä-palstalle”. Tai myytävänä räjähteitä, käsiteltävä varovasti. Kiihtyy nollasta sataan sekunnin sarasosissa.

Sieltä sitte selaasit ja kattelisit, tarvisko ny uutta verta navetan puolelle vai tupahan. Tai ratkaasetko kummakki ongelmat kerralla. Mitä jos hommaas yhyren tekehen tupatyöt ja toisen navettatyöt ja yhyren joka tekis sitte piha hommat?

Sellaasia kummallisia ajatuksia sitä tuloo tuo lypsyn lomas mielehen, ku kattelet sitä toista, ja sen touhuja joka päivä. ”Taasko se ny jo nojaa tuos, menis ny, ja tekis ny”. ”Solis tehty jo ku olis vain ottanu hommahan kiinni, eikä miettiis ja suunnittelis aina nuon pitkähän”. Puhajat ittekses, ku kattelet mitä se toinen teköö, tuloo pienehen mielehen, että mä olisin sen jo teheny monta kertaa tuos aijas.

Vähä sama kuulkaa niiren lehemien kans, siinä rakkahas sorkkaliitos. Tänä aamunaki tökiin taas Ruttua puohon, nouse ny jo. Ensi se kattoo mun päälleni, niinku kaikkina näin yhyreksänä kautena on kattonu, ku sitä hoputtaa, sitte se on muka nousevinansa, se tietää jo, että jos esittää, niin tuo ämmä lähtöö tuosta juoksehen porusilimäs köökkihin, että ny se on kipiä ja mä en saa sitä ylähä. Saa hetken viä maata siinä, rauhas. Sitte tuloo isäntä ja ja lehemä nousoo heti, kyllä seki tiätää, että nyt on pakko.

Vaikka se toinen aina marmattaa ja uhkaa hengen lähäröllä, ei se malta lehemäänsä pois laittaa, mutta tuo on tosisnansa.

Sellaasta se on, meirän sorkkaliitto navetas, välistä tuntuu, että ne lehemät on ainut hellyyren kohore, niitä tuloo siliteltyä, posken pehemoosta nukkaa kosketeltua ja salaa korvahan kuistakattua jotaki.

Avioliitos vaaritahan enemmän ymmärrystä, maatilan töiren seas, vaikka toinen kuinka ottaas järkehen, pitääs jaksaa. Monasti menöö huutamiseksi, onneksi toisella on pitkä pinna.

Sellaasta se on elämä maalla. Ei sen kummepaa tuvas, ku navetaskaa.