Tiettäkö,
son vähä niinku avioliitto tuo elämä mitä nuoren nautaeläänten
kans vietetähän. Toisten kans se on koko iän kestävä, niinku
osat avioliitotki, kunnes kuolema meirät eroottaa.
Vaikka
oon kyllä ajatellu, että on se aika helevetin kulunu fraasi. Mikä
saatanan pakko se on kattua lehemän tai isännän naamaa, jos se ei
enää tee muutaku vituttaa aamusta ehtoosehen.
Lehemän
kohoralla voi teherä nettihin ilimootuksen: Myyrähän hyvä
lypsylehemä, halavalla. Ainut vika, että ei miellytä emäntää.
Vissihin
sitä miestä ei voi myyrä sillälailla, tai naista, varmahan senki
tekis mieli harva se päivä laittaa ilimootus jonhonki maaseurun
tulevaasuuren ”Annetaan lemmikkejä-palstalle”. Tai myytävänä
räjähteitä, käsiteltävä varovasti. Kiihtyy nollasta sataan
sekunnin sarasosissa.
Sieltä
sitte selaasit ja kattelisit, tarvisko ny uutta verta navetan
puolelle vai tupahan. Tai ratkaasetko kummakki ongelmat kerralla.
Mitä jos hommaas yhyren tekehen tupatyöt ja toisen navettatyöt ja
yhyren joka tekis sitte piha hommat?
Sellaasia
kummallisia ajatuksia sitä tuloo tuo lypsyn lomas mielehen, ku
kattelet sitä toista, ja sen touhuja joka päivä. ”Taasko se ny
jo nojaa tuos, menis ny, ja tekis ny”. ”Solis tehty jo ku olis
vain ottanu hommahan kiinni, eikä miettiis ja suunnittelis aina nuon
pitkähän”. Puhajat ittekses, ku kattelet mitä se toinen teköö,
tuloo pienehen mielehen, että mä olisin sen jo teheny monta kertaa
tuos aijas.
Vähä
sama kuulkaa niiren lehemien kans, siinä rakkahas sorkkaliitos. Tänä
aamunaki tökiin taas Ruttua puohon, nouse ny jo. Ensi se kattoo mun
päälleni, niinku kaikkina näin yhyreksänä kautena on kattonu, ku
sitä hoputtaa, sitte se on muka nousevinansa, se tietää jo, että
jos esittää, niin tuo ämmä lähtöö tuosta juoksehen porusilimäs
köökkihin, että ny se on kipiä ja mä en saa sitä ylähä. Saa
hetken viä maata siinä, rauhas. Sitte tuloo isäntä ja ja lehemä
nousoo heti, kyllä seki tiätää, että nyt on pakko.
Vaikka
se toinen aina marmattaa ja uhkaa hengen lähäröllä, ei se malta
lehemäänsä pois laittaa, mutta tuo on tosisnansa.
Sellaasta
se on, meirän sorkkaliitto navetas, välistä tuntuu, että ne
lehemät on ainut hellyyren kohore, niitä tuloo siliteltyä, posken
pehemoosta nukkaa kosketeltua ja salaa korvahan kuistakattua jotaki.
Avioliitos
vaaritahan enemmän ymmärrystä, maatilan töiren seas, vaikka
toinen kuinka ottaas järkehen, pitääs jaksaa. Monasti menöö
huutamiseksi, onneksi toisella on pitkä pinna.
Sellaasta
se on elämä maalla. Ei sen kummepaa tuvas, ku navetaskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti