Kohdusta hautaan

Elämä on, aika paskaa välillä.

Mitenkäs sitä emäntä sairaslomansa viettää? Sillälailla, että osuu pitähän sitä ensi parahimpahan hiihtoloma aikahan, vaikia saara lomittajaa. Mutta minkäs sille voi, jos pipo kiristää ja lehemät vituttaa, silloon tarttoo ottaa lusikka kauniisehen kätehen ja ajatella ittiänsä. Ja lomittaa itte ittiänsä muutama päivä, että voi sitte lomaalla muutaman enemmän.

No, mä oikeen ajattelin, että tänä aamuna mä sitte lepäjän. Niinku kunnon laiskan kuuluuki. Makaan ruoto ojos askres ajan sängys, lämpöösten peittojen alla ja kitarisat vain heluu kuorsauksen taharis.

Luulo ei oo tieron väärti. Olin kyllä hereellä, perinteesesti kaffi oli tippumas, ku puhelin soi. ”Son lomittaja täältä kartanolta, lehemä poikii ja sorkat on väärin”. Son kuulkaa jotaki sellaasta mitä sä haluat justihin kuulla aamulla ensimmääseksi, varsinki tälläänen aamuäreä. Sainpahan isäntähän vauhtia, se kiskaasi kaffit kituumihin ja lähit, huusi mennessänsä, että soittaa sitte, jos tarttoo apua.

Sain itteni vaakatasohon, ku se pirun puhelin soi uurestansa ”no, nysse tarttoo apua, käski soittaa”. Eiku kattelehen vaattehia, ja peittelehen emännän muhkeeta muotoja, että saa riisua ne kohta pois päältänsä, vetääksensä haalarit niskahan.

Tallustelin pihattohon, olin mielessäni valamistautunu, että yhtees voimin, isäntä vähä enemmillä ja minä vähääsemmillä, vetäästähän vasikka pihalle. Vilikaasu lehemän peräpäähän riitti kertohon, että eipä taireta. Siä oli pää ja sorkka, ja toinen sorkka oli ties mihinä. Vilikaasu lehemähän kertoo viä lisää, kerranki voi kehua, että kyllä lykkää. Kysääsin siinä mieheni takapuolta katteles, ku se siä oli olokapäätä myören lehemäs, että mitenkäs olis kultaseni, tarttisko soittaa toista kertaa meirän uran aikana eläänlääkäri apuhun. Puhinasta päättelin, että tarttoo.

Ensimmäänen saapuu, pesi ja puunas peräpään. Antoo epiduraalin ja kollasivat ja kaivoovat, koettivat vetää, ja kääntää, työntää ja kurkotella. Ja lehemä ei asiaa yhtää auttanu, se lykkäs ja huusi niin, että pahaa teki. Koetin eherottaa, että ammutahan se, ei sitä omaa lehemää voi tuollalailla kiusata. Sitte mä eherotin, että soitetahanko apuhun viä toinenki eläänlääkäri. Ja niin teimme.

Eläänlääkäri numero kakkonen saapuu ripiästi, anteeksi vain kaikki pieneläänten omistajat, jokka joutuu tulehen sulijettujen ovien taa, mutta oli vähä hätätilanne, että selevittääs vain yhyrellä raarolla.

Ensimmästä kertaa elämässäni sain sitte tutustua siihen, kuinka se vasikka palootellahan. Pää oli kuulemma liikaa, käret ei muuten mahtunu sinne väliihin sorkkimahan sitä taakse jäänyttä jalakaa. Sen jäläkihin se loppu oliki heloppo homma sitte.

Kiowa parka sai hevooskuurin antibioottia, kipulääkettä, letkutettihin, käännettihin ja väännettehin parempahan asentohon, kylijellensä. Raaputettihin ja koetettihin lohoruttaa, että ehkä se elämä voittaa, ja tämäki unohtuu. Ruokaa kannettehin etehen ja energiajuomaa sankoohin.

Illalla se nousi, joi kupista ja söi kottikärrykaupalla rehua.

Ei voi sanua, ku että kyllä luonto ja nauta on ihimeellinen. Tänään ei ollu kivaa olla lehemänpitäjä, olis kiva omistaa vaikka kokoelma pölypalloja, mutta ei nautoja.