Oppia ikä kaikki

Niinhän se vanha sanonta menöö, tai että vanha koira ei opi enää uusia temppuja. Kumpi sitte pitää paikkansa? Vai oikeen kumpiki, miesten kohoralla varmahan tuo viimenen, niin kauan ne sen asian muistaa, ku nalakutat siitä kaiken aikaa, mutta heti ku sulijet suus ja ajatttelet, että nyt se meni perille niin se sun äskeenen tietoiskus katuaa ku taivahan tuulihin.

Lehemien kohoralla ei kannata samantien heittää kirvestä kaivohon, ettei tämän potkumoperin lypsystä mitää tuu, ikinä, eikä milloonkaa. Se voi ottaa usiamman vuorenki, ennen ku se valaastumisen lamppu syttyy siä nauran pääs, että tämän homman voi oikiasti teherä potkimatta, siivosti ja kaikki nelijä jalakaa yhtäaikaa maan pinnalla pysyen, eikä kaiken aikaa niitä heilutellen.

Siihen mä ainaki uskon vahavasti, muutaman vuoren kantturen lypsykokemuksella.

Ajatellahan ny Veeraa vaikka. Siinä tehtihin kyllä yks tynnyri työmaa, että se saatihin eres jotekin lypsettyä. Yleensähän se viä menöö niin, että ne pirun pahimmat potkurit seisoo pari-kolome lypsyä, ku tymät. Sitte ne yhtäkkiä keksii, että tätä helevetin tissin koettua teherähän joka päivä, kaks kertaa ja se on kuulkaa HIRVIÄÄ! Ja siitä alakaa se singerin ompelukonehen matkiminen.

Veera otettihin ensi sarvista kii Alina parren kaarehen, ettei se päässy seilaahan, sitte sille aseteltihin raurat kummanki puolen ronkkia, silloon viä tienny mistää jenkkiraurasta. Sillä on viäki aiva oma rauta tua killumas, silloon oltihin vissihin rahoossamme, ku joku osti hätäpäis DeLavalin rauran sille. Nokkapihirit ne olla piti, ja siä yks koko lypsyn kii. Sitte varovasti konehen kii, ja nopiasti häntähän kiinni ja se ylähä. Ja silti ne konehet lensi melekeen joka lypsykerta johonki hevonkuukkelihin.

Meleko turhauttavaa hommaa. Mutta ajatelkaa, ny kuuurennella kaurella mä en oo tarvinnu sillä kertaakaa rautaa. Ei kuulkaa heilu, eikä huoju, ei potki, eikä piere. Ikä ja viisaus on teheny tehtävänsä siinäki asias. On niin mukava lypsää, että.

Tai Älykkö, se potkii isännän peräseinähän, ku se ensimmäästä kertaa sitä lypsi, tappoo vasikkansa, oli vissihin sen mielestä perkeleestä vähintänsä lähtöösin. Sitä koetettihin lypsää etujalaka ylähällä, saihan sen ylähä. Mutta millä otat sen narun sieltä pois, ku kinttuvispaa sinne ja tänne? Raurat kummanki puolen ja häntä ylähällä, ja sitte se pirulaanen ei aina antanu maituansa kerrasta, sait viä uhurautua uuremman kerran kumartahan lehemälle. Siinä kysyttihin lypsäjän hermua. 

 

Osaa se jo olla, niinku oikia lehemä,. On poikinu karsinas jo nelijä kertaa, eikä ongelmia, samoon sai tällä kaurella jättää rauranki pois. Hilijaa hyvä tuloo, välistä mä ihimettelen omaa järijen juoksuani, ku tuollaasia pirän.

Viäku sais nuolle miehille sellaasen oppimiskyvyn, ku lehemille, niin mihinkä me viä pääryttääskää täs elämäs?