Lehemä
on hauska elään. Ootteko huomanna, kattokaa ny ensi sen
ulukonäkyäki, son aika huvittava jo sinänsä, ku kattelet sitä.
Siitei oo luoja luonu oikeen virtaviivaasta elukkaa, on kuulkaa
suunniteltu ulukonäöllisestikki enemmän hitaasehen
kiiruhtamisehen, ku kauhian tallapohojas liikkumisehen. Sarvet ja
tissit,ja kaikki se muu siinä välillä, mikä siihen lehemän
syvimpähän olemuksehen kuuluukaa.
Niiren
kans pakkaa välillä naurattahan, ku niiren touhuja seuraa,
varsinki, ku ne lähtee menehen oikeen sitä ”lemmun loikkaa”.
Ajatelkaas ny,se monen saran kilon lehemä päättää, että ny mä
kuulkaa kiihrytän tämän ruhoni huippunopeutehen, ja sinkaasen
tuonne rantapusikkohon tyrät rytkyen. Son aika näky, ensinnäki
tuloo mielehen siinä vaihees, että ne etu -ja takapää ei siinä
vauhris oo enää synkronootu yhtehen. Ne pompahateloo toisistansa
välittämättä epätasatahtia mehenen, välillä se peräpuoli käy
melekeen metrin korkeures maasta, ja ne kuuluusat utarehet viä
heilahteloo puolelta toiselle, neki omas taharissansa.
Mutta
matka etenöö niinki, vääjäämättä, jos erellä kulijet, niin
et niin lujaa pääse itte juoksehen, että se lehemän lyhyellä tai
pitkällä matkalla voitaasit, ku se kiihryttää.
Kotona
joskus vein lehemiä eri lohkolle, meillä oli laitettu lairuun ala
lohkoohin ja niihiin vei kuja mitä pitki mentihin, käytihin airat
vain kääntämäs uutehen uskohon, että tuonne mennähän. Kuja oli
sellaanen, että siiän justihin toisensa kantturat mahtuu ohittahan.
Minä erellä ja seittemäntoista lehemää peräs. Ensi ne tuli
hyvin laiskaa, ei mihinkää kiirettä, niinku lehemä ny vain osaa.
Pää vähä alahalla, rauhallisesti joka askelta harkiten, kunnes ne
keksii, että jumantsukka, uus lairuun. Siinä rupes töminä
kuuluhun selijän takaa, mölähryksien saattelemana. Ei auttanu
siinä lehemän hoitajankaa ruveta laittahan ku Dunloppia toisen
etehen, onneksi oli silloon viä nuori ja hoikka, eikä ollu pitkä
matka. Kerkesin ennen niitä lohkolle, ennenku rouvat saavutti mun,
siä ne levis ku mässin munat pitkin peltoa, siinä sinkooli sorkaa
korkialle ku mentihin lemmun loikkaa pitkin lohkua, välistä
peräjulukkaa airan viertä, tarkastettihin rajat, ja sitte
puskettihin ja muuten vai möyrittihin.
Tai
ku meirän ensiimmäsenä kesänä tilanpitäjinä Lehemät oli ollut
erellisenä päivänä naapurin puollella pahanteos, isäntä meni
korijaahan aitaa ja mä päästin ne jo pihalle. Ajattelin, että ei
ne ny sinne mee, kaikki kakskymmentä, yhtenä jonona suoraa
päättäväsesti siitä samasta aukosta, pomps vaan. Ei yhtää
auttanu olla Lakson eres, se ei haitannu lehemien liikkumista
miilläälailla, ne vain vähä kiersi Lakson perooonaa, että
pääsivät menehen. Oikiastansa nauratti, ku ovelta katteli niiren
päättävääsyyttä asias. Niilloli ilimeselevä suunnitelma asian
suhtee.
Tai
ku me hukattihin Missi, ei olis ikinä uskonu, että se niin nopiaa
pääsöö kävelehen, jos olisit sitä hoputtanu, niin mitää
liikehriintää ei olis tapahtunu, mutta ku se salaa lähti, niin oli
varmahan juosten menny. Tultihin toisia viemästä ja jotaki
päällistelemäst pihalta, niin lehemää ei oo mihinää, ei
navetas, ei kujan varres, ei laskuojas selijuun, ei siä toisten
joukos. Siinä meinas jo perheriita tulla, ku huomattihin, että auto
jarutti kummasti pellon vieres. Käveltihin tutkihin asiaa ja siähän
se oli , ojas seisomas vähä sarven kärkiä näkyy, ruskia lehemä,
syksyn ruskettamien pitkien heinien seas. Sieltä se kömpii, ja meni
muiren kans laituumelle, ei yhtää ollu enää jalaat kipiät, ku
meinasit, että se saa pitää lepopäivän. Ei sopinu mumman
suunnitelmihin.
Näitähän riittääs, tarinoota lehemistä ja niiren touhuusta.
Lehmä on hauska, viisas, oppivainen, ymmärtävä ja mielestäni se ymmärtää myös syy- seuraus- yhteyksiä.
VastaaPoista